Veropolitiikassa puhutaan lähes aina siitä, kenen pitäisi maksaa lisää. Paljon harvemmin katsotaan, mistä julkisen sektorin raha oikeasti tulee ja kuka sen tänään maksaa. Otin luvut virallisista lähteistä. Ne kannattaa nähdä ennen kuin ottaa kantaa.
Suomen julkinen sektori kerää veroja ja veronluonteisia maksuja 119,5 miljardia euroa vuodessa — 42,6 prosenttia bruttokansantuotteesta. Näin se jakautuu.
Kaksi asiaa erottuu. Ensinnäkin yhteisövero — yritysten maksama tulovero — on 5,9 prosenttia koko kertymästä. Se on tärkeä luku pitää mielessä aina, kun keskustelu kääntyy siihen, että “yritykset maksakoot”. Yritykset maksavat, mutta kuudestoistaosan. Loput tulevat käytännössä palkansaajilta.
Toiseksi kulutusverot ovat 31 prosenttia — suurin yksittäinen erä. Arvonlisävero ja valmisteverot tilittää kauppa ja teollisuus, mutta lopullinen maksaja on kuluttaja jokaisella kassalla. Kun tähän lisää ansiotuloverot (31 %) ja palkansaajan sosiaaliturvamaksut, kuva on selvä: julkinen sektori rahoitetaan pääosin tavallisen työn ja kulutuksen kautta, ei pääoman.
Tähän liittyy vielä yksi kerros, joka usein unohtuu: osa tuloveroista peritään julkisen sektorin palkoista, jotka on itse maksettu verovaroista — se on rahan siirtämistä taskusta toiseen, ei uutta tuloa valtiolle. Uusi raha syntyy yksityisellä sektorilla. Erittelin sen — kuka tekee työt ja kuka rahoittaa valtion — omassa kirjoituksessaan.
Kärkipäässä maailmaa
Ja kun katsotaan kokonaisuutta, Suomi kerää enemmän kuin lähes mikään maa. OECD:n vertailussa (2024) Suomen veroaste on 42,2 prosenttia bruttokansantuotteesta — mukana kaikki verot ja pakolliset sosiaalimaksut, myös työnantajan sivukulut — kuudenneksi korkein 38 maasta, kun OECD:n keskiarvo on 34,1. Vain Tanska, Ranska ja Belgia ovat selvästi edellä.
Mutta bruttoveroaste kätkee sen, mitä verotetaan. Yksittäiset verot paljastavat, mihin Suomen valinta osuu.
Yritysten voittoja Suomi verottaa maltillisesti: 20 prosentin yhteisövero on tämän joukon matalin ja alle OECD-keskiarvon.
Pääomatuloja taas verotetaan raskaasti: 34 prosentin ylin kanta on Euroopan kärkeä, moninkertainen maanosan keskiarvoon nähden. (Vertailu on tässä suuntaa antava — maat verottavat pääomaa eri pohjilla.)
Ja lopputulos? Korkea veroaste ei ole ostanut kärkivaurautta: ostovoimakorjattu bruttokansantuote asukasta kohden jää useimpien verrokkien taakse.
Yhteenveto on epämukava: Suomi verottaa työtä ja pääomaa kovalla kädellä, yrityksiä kevyemmin, eikä vauraus silti nouse kärkeen.
Tästä yhdistelmästä seuraa jotain, mikä jää helposti huomaamatta. Matala yhteisövero tekee suomalaisesta yrityksestä houkuttelevan omistaa — mutta se, paljonko omistamisesta lopulta jää käteen, ratkeaa omistajan kotimaassa. Kun belgialainen omistaa suomalaisen yhtiön, yhtiö maksaa Suomeen 20 prosentin yhteisöveron, ja kun omistaja aikanaan myy osakkeensa, myyntivoitto verotetaan verosopimusten pääsäännön mukaan hänen asuinvaltiossaan — Belgiassa 10 prosentilla (2026 alkaen). Suomalainen omistaja maksaa samasta voitosta 34 prosenttia. Sama yhtiö on siis ulkomaiselle omistajalle parempi kauppa kuin kotimaiselle.
Lopputulos on nurinkurinen: matalalla yhteisöverolla houkuttelemme ulkomaista omistusta, mutta korkealla pääomatuloverolla emme houkuttele ulkomaisia omistajia muuttamaan tänne — se pikemminkin karkottaa. Ja oma yrittäjämme maksaa menestyksestään enemmän kuin ulkomainen, joka omistaa saman yhtiön.
Emme siis keskustele siitä, kerätäänkö Suomessa vähän veroa. Keräämme paljon. Kysymys on, saammeko vastineeksi sen, mitä maksamme — ja siihen vastaa Hukkalista.
Tuloverot maksaa pieni joukko
Kun katsotaan pelkkiä tuloveroja, kertymä on hyvin keskittynyt.
Eniten ansaitseva viidennes — noin joka viides tulonsaaja — maksaa 62,6 prosenttia kaikista tuloveroista. Eniten tienaava kolmannes maksaa lähes neljä viidesosaa. Tämä ei ole mielipide vaan Verohallinnon tilasto. Se kannattaa muistaa, kun kuulee, että hyvätuloiset eivät kanna vastuutaan. Kantavat, ja enemmän kuin osuutensa. (Kyse on pelkistä tuloveroista — sivukulut eivät sisälly tähän lukuun.)
Verotus myös nousee tulojen mukana — se on progressiivinen jo rakenteeltaan.
Tämä on koko kiila: mukana ovat myös työnantajan sivukulut (~20 %), jotka ovat yhtä lailla työn hintaa, vaikka eivät näy palkkakuitissa. Keskimääräinen kiila kertoo silti vain puolet. Kannustimen kannalta ratkaisee marginaali — paljonko seuraavasta työvoimaeurosta jää käteen. Se lyö jo keskituloisella lähes 60 prosenttiin: käteen jää enää reilu kolmannes. (Palkansaajan oma osuus tästä on 52,3 %; erotus on työnantajan sivukulut.) Kirjoitin erikseen siitä, mitä se tekee halulle ottaa vastaan enemmän tai vaativampaa työtä: tekemättä jätetystä työstä ei rangaista.
Minä luen tämän toisin kuin moni. En halua nostaa veroja tästä yläpäästä vaan laskea niitä — ja tehdä sen pienentämällä valtiota. Veroa kuuluu periä vain sen verran kuin on pakko, ei senttiä enempää. Fantasiaprojektit ja valtion tuottama mukavuuspalvelu on mukavampi maksaa omasta lompakosta kuin pakotettuna tulonsiirtona: silloin jokainen päättää itse, mihin rahansa laittaa. En halua käydä salilla rehkimässä toisen puolesta. Kun sekä työ että kulutus verotetaan jo yli puolella — kirjoitin palkkakuitin todellisesta hinnasta erikseen — oikea suunta ei ole kiristää palkansaajaa lisää vaan karsia se, mitä valtion ei tarvitse tehdä. Mitä ohuempi koneisto, sitä matalampi lasku.
Entä sukupuoli
Tätä kysytään, joten vastaan siihen suoraan ja rehellisesti — myös siltä osin kuin siihen ei voi vastata.
Ansiotuloveroista miehet maksoivat vuonna 2024 noin 20,5 miljardia euroa (59 %) ja naiset 14,0 miljardia (41 %). Ero ei johdu eri verotuksesta vaan tulotasosta — ja tulotaso eri aloista. Naisten mediaaniansio on noin 13 prosenttia miehiä matalampi, ja progressio suurentaa eron veroissa (naisia on tulonsaajina jopa hieman enemmän). Luvut ovat pelkkiä ansiotuloveroja, eivät sisällä sivukuluja.
Suomen työmarkkinat ovat OECD:n voimakkaimmin sukupuolen mukaan eriytyneitä. Työllisistä naisista noin kolmannes on terveys- ja sosiaalipalveluissa, ja koulutuksen ja muiden palvelualojen kanssa selvä enemmistö — matalammin palkattuja aloja. Siinä on suurin osa palkkaerosta, ei samasta työstä maksettu eri palkka.
Pidän tätä pääosin vapaana valintana, ja vapaa valinta on oikein. Sanon silti suoraan: pitäisin sekä naisten oman toimeentulon että koko maan tuottavuuden kannalta parempana, jos korkeamman arvonlisän tekniset alat vetäisivät useampaa — ne maksavat paremmin ja tuottavat enemmän työntekijää kohden. Tähän kuuluu yksi rehellinen varaus. Se on rakenteellinen, pitkän aikavälin tavoite, ei tämän vuoden työllisyysresepti: juuri nyt tekninen ala, ICT etunenässä, on työttömien ylitarjonnan puolella, kun taas aito pula on hoiva-alalla. En siis ohjaisi ketään tänään hoivasta koodariksi — mutta pidemmällä aikavälillä monipuolisempi alajakauma olisi kaikkien etu.
Miksi tämä on tärkeää
Verokeskustelu käydään usein tunteella ja mielikuvilla siitä, kuka on velkaa yhteiskunnalle. Numerot kertovat toista: julkinen sektori seisoo tavallisen työn ja kulutuksen varassa, ja hyvätuloinen vähemmistö maksaa tuloveroista valtaosan. Se ei tarkoita, että järjestelmä olisi valmis — se tarkoittaa, että sitä pitää korjata oikeasta päästä. Kun työn ja kulutuksen verotus on jo tässä, ratkaisu ei ole verottaa palkansaajaa lisää vaan tehdä työstä kannattavampaa ja pitää julkinen koneisto kohtuullisen kokoisena.
Kaikki tämän tekstin luvut ovat tarkistettavissa Data-sivulta ja lähteistä.