Kysymys “kuka maksaa verot” ei ratkea pelkillä veroprosenteilla. Ratkaisevaa on, kuka tekee työt ja millä alalla — koska kaikki eurot eivät ole samanarvoisia sen kannalta, mistä valtion raha oikeasti tulee.
Aloitetaan siitä, missä työ tehdään.
Suomen 2,6 miljoonasta työllisestä noin 26 prosenttia — 668 000 — työskentelee julkisella sektorilla (valtio, kunnat, hyvinvointialueet). Loput 74 prosenttia, 1,9 miljoonaa, ovat yksityisellä.
Yhdestä taskusta toiseen
Tässä on kohta, joka jää lähes aina huomaamatta. Julkisen sektorin palkat maksetaan verovaroista. Kun julkisella alalla työskentelevä maksaa tuloveroa, se vero peritään rahasta, jonka valtio itse maksoi hänelle palkkana. Kirjanpidollisesti se on rahan siirtämistä taskusta toiseen — ei uutta tuloa valtiolle.
Uusi raha, joka rahoittaa sekä julkisen että yksityisen puolen, syntyy siellä, missä tehdään jotain myytävää: yksityisellä sektorilla, jonka voitot, palkat ja kulutus muodostavat sen veropohjan, josta koko valtio elää.
Tämä ei tarkoita, että julkinen työ olisi arvotonta — koulut, sairaalat ja poliisi ovat välttämättömiä, ja ilman niitä yksityinenkään talous ei toimi. Kyse on tarkasti siitä yhdestä asiasta: mistä verotettava raha on alun perin peräisin. Ja se on aina yksityinen arvonluonti. Siksi valtion kokoa ei voi kasvattaa loputtomiin verottamalla itse itseään — jossain pohjalla on aina se joukko, joka tekee myytävää.
Ja valtio on Euroopan suurin
Tässä on luku, joka pitää sanoa ääneen: Suomen julkiset menot ovat 57,8 prosenttia bruttokansantuotteesta (2024) — EU:n korkein, kun unionin keskiarvo on 49,2. Yli puolet kaikesta, mitä maassa tuotetaan, kulkee julkisen sektorin kautta.
Ja tässä yhtälö alkaa rakoilla. Valtio kuluttaa 57,8 prosenttia bruttokansantuotteesta mutta kerää kaikkine tuloineen noin 53 — erotus, 4,4 prosenttia eli 12,2 miljardia euroa, katetaan joka vuosi velalla. Se ylittää EU:n 3 prosentin rajan, ja julkinen velka on jo 82 prosenttia BKT:sta.
Ei tämän näkemiseen tarvita talousnobelia: kun koneisto, joka työllistää 26 prosenttia työllisistä, kuluttaa lähes 60 prosenttia koko talouden tuotoksesta ja silti velkaantuu joka vuosi, jotain on korjattava — eikä korjaus voi olla lisää veroja työlle, joka on jo Euroopan raskaimmin verotettua.
Ja tässä myös sukupuolten veroero
Kun tämä on selvillä, aukeaa myös kysymys, joka nousee usein: miksi naiset maksavat vähemmän tuloveroa kuin miehet — 41 prosenttia vastaan 59?
Ensin se, mikä ero ei ole: se ei johdu siitä, että samasta työstä maksettaisiin naisille eri palkkaa. Se johtuu siitä, millä aloilla työ tehdään.
Suomi on OECD:n voimakkaimmin sukupuolen mukaan eriytynyt työmarkkina. Julkisen sektorin työntekijöistä 73 prosenttia on naisia, yksityisen 41. Ja alat eriytyvät jyrkästi: terveys- ja sosiaalipalveluissa 85 prosenttia on naisia, rakentamisessa 91 prosenttia miehiä.
Naiset työskentelevät pääosin hoiva-, palvelu- ja koulutusaloilla, jotka ovat matalammin palkattuja — ja suurelta osin juuri sitä verovaroin rahoitettua julkista sektoria, jonka palkoista perittävä vero on tuota taskusta toiseen -siirtoa. Miehet ovat useammin yksityisen sektorin korkeamman arvonlisän aloilla, joilla palkka ja siitä maksettu vero ovat suurempia.
Siksi veroero ei mittaa sitä, kuka “ansaitsee vähemmän” tai kantaa vähemmän vastuuta. Se kertoo yhden asian: missä työ tehdään ja miten se rahoitetaan. Rehellinen keskustelu palkka- ja veroeroista alkaa tästä, ei syyllisten etsimisestä.
Paljonko alijäämän kurominen vaatisi?
Leikitään ajatuksella. Se 12,2 miljardin vuosivaje pitäisi kuroa umpeen jotenkin — karkeasti kahta tietä tai niiden yhdistelmää. (Nämä ovat havainnollistavia suuruusluokkia, eivät ennuste.)
Pelkillä veroilla. 12,2 miljardia on noin kymmenesosa lisää kaikkiin verotuloihin. Kokonaisveroaste nousisi 42,6 prosentista noin 47:ään — ohi Tanskan, maailman kärkeen. Käytännössä se tarkoittaisi esimerkiksi arvonlisäveron korottamista lähes puolella tai tuntuvaa kiristystä tuloveroon. Työ, joka on jo Euroopan raskaimmin verotettua, kantaisi laskun — ja kuten marginaaliverosta kirjoitin, kiristys pikemmin vähentäisi tehtyä työtä kuin lisäisi tuloja. Umpikuja.
Pelkällä kasvulla. Jotta valtiolle kertyisi 12,2 miljardia lisää nykyisellä veroasteella, talouden pitäisi olla noin kymmenyksen suurempi. Puolentoista prosentin kasvuvauhdilla se on lähes seitsemän vuotta yli trendin — ja vain, jos menot eivät samalla kasva. Yksin kasvukaan ei rakenteellista vajetta hetkessä sulata.
Johtopäätös on epämukava mutta yksinkertainen: kumpikaan yksin ei riitä. Ainoa kestävä tie on kasvattaa yksityistä veropohjaa ja pitää menot kurissa. Itseään velaksi verottamalla tästä ei pääse ulos.
Miksi tämä on tärkeää
Politiikassa väitetään helposti, että lisää julkisia työpaikkoja tuo lisää verotuloja. Se on kehäpäätelmä: valtio maksaa palkan ja perii osan takaisin. Todellinen kasvu — ja sitä myöten kestävä veropohja — syntyy vain siellä, missä luodaan myytävää arvoa. Siksi puolustan työtä ja yrittämistä silloinkin, kun puhutaan verotuksesta: ilman niitä ei ole mitään jaettavaa.
Kaksi asiaa seuraa tästä. Tarvitsemme ohuemman valtion — koneiston, joka tekee ydintehtävänsä kevyemmällä rakenteella, ei kuluta yli puolta taloudesta eikä velkaannu joka vuosi. Ja tarvitsemme enemmän ja paremmin palkattua työtä yksityisellä sektorilla. Se ei ole naisia vastaan vaan heidän puolellaan: suuri osa naisista on tänään matalapalkkaisella, verovaroin rahoitetulla julkisella alalla, ja juuri he hyötyisivät eniten, jos yksityinen sektori kasvaisi ja tarjoaisi parempipalkkaisia töitä. Ketään ei pakoteta minnekään — luodaan vaihtoehtoja, joita nyt ei ole tarpeeksi.
Luvut voi tarkistaa itse Data-sivulta, ja verojen koostumuksen erittelin erikseen.